Pieni taloni valtatiellä

Hei, olen Elina. Tervetuloa seuraamaan matkaani mieheni Heikin kanssa Pohjois-Amerikan halki. Blogissani pääset kurkistamaan kulissien taakse, minkälaista elämä on tien päällä.

Maanantai 22.3.21 Arki alkoi

Kuorman hakuaika kahdeksalta paikallista aikaa. Heräsimme muutama tunti ennen sitä. Rutiinilla aamutoimet ja tavarat kasaan, sitten rekkaan. Las Vegas oli jo hereillä. Liekö edes nukkunut ollenkaan! Kun palautin huoneen avaimet, niin monella yksikätisellä oli ihmisiä onneaan koettamassa. Koneiden kilinä vain kuului. Harmi, että niissä tiloissa saa polttaa tupakkaa. Sääliksi käy hotellin työntekijöitä, jotka joutuvat respassa olemaan ja hengittämään tupakansavua. Varsinkin, jos eivät itse polta. Tunkkainen oli hajukin.

Ilmavoimien lentotukikohdassa oli tarkat turvatarkastukset ja portilla menikin aikaa ennen kuin oli meidän vuoromme päästä sisään. Siviiliautojen jono kulki huomattavasti nopeammin.  Oli kaksi jonoa tavaroiden tuojille ja hakijoille. Jonoissa oli monta lava-autoa/rekkaa jonoissa. Meidän vuoromme portilla tuli reilun tunnin jonotuksen jälkeen. Uudestaan odottamista, kun pääsimme ”perille”. Sielläkin odotimme toista tuntia ennen kuin pääsimme lastauspaikalle. Ja taas odottamaan. Onneksi tarjosivat hampurilaisia ja hot dogeja sekä juomista odottelun lomassa. Klo oli jo 11:45 ennen kuin lastia alkoi olla lavalla. Pääsimme lähtemään yhden jälkeen. Sieltä ei lähdettykään pois ihan noin vain, saattoauto saattoi kolme rekkaa samalla kertaa pois. Ja mennessämme meillä oli myös saattoauto. Laaja on tämä ilmavoimien lentotukikohta.

Las Vegas jäi taaksemme ja uudelleen Hooverin patoa kohti. Meitä lähti yhtä aikaa kolme DSV:n rekkaa kohti itärannikkoa. Otin kuvan toisesta rekasta, kun se ajoi perässämme. Mutta ei pitkään, kun ajoi ohi. Las Vegas on laajentunut valtavasti ja talot ovat tosi lähekkäin. Ja niin maaston värisiä. Ei ole punaisia, keltaisia, sinisiä taloja. Jos on, niin emme nähneet. Tällä kertaa ajoimme minulle uuden sillan kautta padon vierestä. Rekallahan ei saa ajaa padon päältä enää. Ei tuntunut ollenkaan, että olimme noinkin korkealla. Ei mennyt pitkään, kun vuoriset maisemat vaihtuivat laaksoksi.

Kingmanissa, Arizonassa, tankkasimme ja Heikki pesi tuulilasit. Siitä ilosta en pitkään päässyt nauttimaan, kun oli taas tahra ikkunassa. Ja tietysti minun puolellani! Piti taas asetella kamera niin, ettei tahra olisi kuvassa. Ulkona oli tuulista ja viileää. Puuskatuulestakin varoitettiin valotaulussa. Maisema vaihtui taas vuoriseksi. Olimme taas I-40:llä ja Purple Heart-reitillä. Harjuilla oli karjaa ja näimme yhden cowboyn ratsastamassa. Joku oli rakentanut talonsa tosi rauhalliselle paikalle. Kiva terassi pohjoispuolella. Ja olihan siellä pieni pala nurmikkoakin, liekö aito vai teko? Välillä kiipesimme mäkiä ylös päin, välillä laskeuduimme alas päin. Kävimme reilun 5000 jalan/1.5 km korkeudella. Oliko rekan lavalla mehiläiskuorma?

Ennen laaksoon laskeutumistamme, rekka oli ajanut kaiteen läpi keskipientareelle. Toivottavasti kuski säilyi vahingoilta. Laaksoa ei riittänyt pitkään ja kohta kipusimme taas ylös. Ja heti kohta taas alas. Etuvasemmalla pilkotti Humphrey’s Peak. Myöhemmin se oli oikealla puolella ja sitten taas vasemmalla. Maisemat olivat tosi metsäiset. Tällä reissullamme olisimme voineet piipahtaa Monte Carlossa. Tai Monte Carlon tiellä. Saksan hirviä oli iso lauma tien varressa. Luntakin näkyi siellä täällä. Jos olisi ollut aikaa, niin olisi ollut taas kiva käydä Grand Canyoneilla. Williamsistahan me piipahdimme joku aika sitten Canyoneille. Päiväreissu. Meillä oli lapsena sanonta: ” rohkea rokan syö, uhkarohkea koulun ruokaa”. Totta puhuen kouluruoka oli tosi hyvää, ainakin 70-luvulla. Tämä sanonta tuli mieleeni, kun yksi polkupyöräilijä oli moottoritiellä autojen seassa polkemassa.

Päivä alkoi jo hämärtyä ja me olimme vielä matkalla. Päätimme jäädä yöksi Winslowin, Arizonassa. Huomenna matkamme jatkuu itään päin.